Maiju Lassila -juhlavuoden näyttelyn avajaispuhe 28.6.2018

Arvoisa juhlavuoden näyttelyväki

 

Tervetuloa Maiju Lassilan 150-vuotisjuhlavuoden näyttelyyn Tohmajärven Pitäjänmuseolle, Mööbeliaittaan.

Melko pian aloittaessani perehtymään Algotin (omalta nimeltään Tietäväinen, myöhemmin Untola ja kirjailijanimeltään Maiju Lassila ja Irmari Rantamala jne.) elämään kävi selväksi, ettemme ehkä koskaan saavuta täyttä ”tietäväisyyden” tasoa hänen tuntemisessa. Algot Untolasta on tehty useita väitöskirjoja ja opinnäytteitä. Törmäsin jatkuvasti siihen, että tietoa ei ollut tai se oli kadonnut mystisesti. Jo tuosta kartasta käy ilmi ongelman ”geografinen laajuus”!

Moni aikalainen vaikeni Algotin elämän yksityiskohdista seurauksella, että sydän kaivaten jäämme piehtaroimaan kysymyksiä: mitä tapahtui ja miksi niin tapahtui? Algotin käsikirjoituksia on kadonnut useita. Henkilökohtaisia päiväkirjoja ei ole löytynyt eikä hän ehkä sellaista pitänytkään.

Emme ehkä koskaan saa tietää esimerkiksi kuka oli hänen ensirakkautensa? Miksi hän vaihtoi sukunimensä Untolaksi? Mikä sai hänet vaihtamaan opettajanuran halkokauppiaaksi Viipurissa? Miksi meni naimisiin itselleen tuntemattoman naisen kanssa Pietarissa? Mitä ylipäätään tapahtui Pietarissa neljän vuoden aikana? Todentamattomia selityksiä on useita.

Helppoa ei ole ollut selvittää myöskään kuolinpäivän viimeisiä tapahtumia. Saimme tiistaina kuulla Algotin lähimmän sukulaisen, Vesa Ollilaisen kertomana viimeisimmän näkemyksen traagisesta laivamatkasta punavankien näytösluontoiseen teloitukseen Helsingin Kauppatorilta Santahaminaan. Algoth saattoi hypätä mereen itse Kruunuvuorenselällä, jonne hänet valkokaartin vartiosotilaat ampuivat. Kanssamatkustajina olevat punavangit teloitettiin kaikki samaisena päivänä ja laitettiin samaan joukkohautaan. Laivaan oli tullut mukaan erikoinen kirjailijoista koostunut herraseurue, joka raukkamaisesti päätti vaieta tapahtumista. Vaikka oikeudenkäyntiä ei koskaan pidetty Algotille, syytelehdiltä saamme lukea, että ainoat syytteet koskivat kahta hänen kirjoittamaansa Työmies-lehden juttua. On siis todettava, että Algotin ainoa ase oli mustekynä. Siksipä myös näyttelyn teokset on esitetty ”Puolesta puhujat” otsikon alla.

Avain hänen sieluunsa saattaa piillä hänen omissa teoksissaan. Sillä Untola oli äärimmäisen visuaalinen ajattelija, melkein kuin filminauha olisi pyörinyt hänen ajatuksissaan ja kirjoituskynän vähintäänkin lentävä jälki heijasteli tätä vaikeuttaa kirjoittaa ajatuksen kanssa samaan tahtiin. Hän itse kuvasi kirjoittamistaan sanoin:

”Kirjoittaessani minä näen henkilön jokaikisen eleen, liikkeen, kasvojen pienimmätkin piirteet, kuulen äänensävyn ym.”

Mitä tulee Algotin syväluotaavaan ihmisen kuvaukseen, hän sanoi:

”Minä tutkin ihmisten psykologiaa enimmäkseen omasta itsestäni.”

Vuonna 1909 julkaistiin Algotin esikoisteos Harhama. Teos on luultavasti osittain omaelämäkerrallinen kuvaus. Harhaman päähenkilö käy läpi huikean sosioekonomisen nousun ja tuhon tsaarinvallan viimeisinä vuosina Pietarissa. Kirjassa vuorottelee unen ja toden tunnelmat. Algot oli alkanut polttaa Harhamaa kirjoittaessaan piippua ketjussa ja kirjoittaessaan Harhamaa Porissa Satakunta-lehden toimituksessa hän saattoi olla kovissa kivuissa johtuen rikkihappotragediasta. Samaan aikaan Harhama on ainutlaatuinen dokumentti Venäjän vallankumoukseen johtaneista aatteista, johon kukaan muu kirjailija Suomessa ei ole pystynyt.

Aikalaisten oli vaikea ymmärtää Harhamaa ja sitä on vaikea käsittää nytkään. Mielestäni Harhama on teoksena palautettava kaikessa unenomaisuudessaan ja avantgardistisuudessaan takaisin myrskyn silmään. Harhamassa Algot vetää lukijansa – tai puhuisin pikemminkin kokijansa – syvälle osaksi filminauhamaisia ajatuksiaan, joissa taistelevat hyvä ja paha. Teoksen lopussa päähenkilö Harhama seisoo Tuukkalankosken äärellä:

”Hän tunsi koskenvedon. Ainostaan joku näkymätön rihma oli enää aitana.”

Koen henkilökohtaisesti vahvasti sen näkymättömän, ohuen rihman mahdollisuuden. Vaikka elämässämme onkin vaiheita, jolloin olisi tukuittain syitä antautua siihen Tuukkalankoskeen, se elämässä kiinni pitävä rihma pitää meitä käsittämättömällä tavalla osana kokonaisuutta.

Harhaman lukeminen aiheuttaa mielenrauhan menetyksen. Se vie jalat alta ja imaisee mukaansa hämärtäen unen ja toden välistä realiteettitajua. En ole ensimmäinen enkä varmasti viimeinen, jonka Harhama vie syviin vesiin mukanaan. Algotin elämää on filmattu elokuvaksi ja soviteltu teatteriin. Algot on päässyt hahmoksi kirjallisiin teoksiin ja inspiraatioksi runokirjoihin. Onko muka kestään muusta suomalaisesta kirjailijasta tehty vastaavanlaisia dramatisointeja? Ei tule mieleen.

Kollektiivisesta Algot-hulluudestamme on kuitenkin syntynyt konkreettisia juhlavuoden tekoja, kuten Riitan suunnittelema Maiju Lassila –kulttuurireitti, tämä näyttely tässä ja marraskuussa julkaistava moniaistinen runoteos. Kulttuurireitti ja näyttely ovat toteutettu osana Elämään heränneet runoilijat yhdistyksen EU:n rahoittamaa juhlavuosihanketta nimeltään Harhama GO ja runoteosta tehdään mm. joukkorahoituksella.

Tämä näyttely ei ole ehkä edes myrsky vesilasissa. Mutta katseemme on jo kauempana. Maiju Lassilalle on saatava tietokeskus ja sen loogisin paikka olisi Tohmajärvellä. Kaikki se maailmalla oleva kadonnut, hajallaan oleva ja ristiriitainen tietämys Suomen eturivin kirjailijasta – tai kirjatyöntekijästä, kuten hän itse asian ilmaisisi – on saatava kerättyä yhteen paikkaan esille yleisölle ja tutkijoille.

Sillä, kuten Algot kirjoittaa Maiju Lassilan nimellä Nuoressa myllärissä:

”Kaikki viisaus alkaa bokstaavista!”

 

Puheen kirjoitti ja piti Miia Seppänen (Elämään heränneet runoilijat ry:n pj ja Maiju Lassila -näyttelyn toteuttaja)

Tohmajärven Pitäjänmuseon Maiju Lassila 150-vuotisjuhlanäyttely

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *